Miten minä oivalsin oman herkkyyteni

Posted on 28 tammikuun, 2020Kommentit pois päältä artikkelissa Miten minä oivalsin oman herkkyyteni

Jos minulta olisi muutama vuosi sitten kysytty tunnenko olevani herkkä, olisin kieltänyt sen. En aikaisemmin tuntenut olevani erityisen herkkä ihminen vaan olen aina jotenkin lapsenomaisesti luullut, että kaikki ihmiset tuntevat ja kokevat asiat samalla tavalla, kuin minä.

Ajattelin, että muut ihmiset jotenkin osaavat minua paremmin piilottaa kaikki nämä tunteet.

Olin siihenastisen elämäni ajan luullut, että minussa on jokin vika, kun en osaa ”kovettaa itseäni” samalla tavoin, kuin muut ihmiset mielestäni osasivat. Olin täysin siitä uskomuksessa, että kaikki ihmiset pohjimmiltaan ovat ihan yhtä herkkiä, kuin minä.

He vain olivat oppineet paremmin itsensä muuttamisessa kuin minä, aikuistuneet tavalla, johon itse en pystynyt.

Miten minä oivalsin oman herkkyyteni

 Voit kuvitella, mikä tunne oli, kun ymmärsin, ettei näin todellakaan ole, etteivät kaikki ihmiset eivät todellakaan tunne yhtä herkästi asioita kuin minä ja ettei minussa ole vikaa, kun en pysty omia tunteitani kovettamaan. Mutta tämän ymmärtämiseen tarvittiin totaalinen romahdus.

Edelleenkään en pidä suomennoksesta erityisherkkä, koska se herättää minussa tunteen siitä, että herkkyys on jotain, joka vaatii erityiskohtelua. Näinhän ei missään nimessä ole.

Herkkyys on luonteenpiirre, ei vamma, sairaus tai diagnoosi, joka tarvitsee erityistä huomiota tai kohtelua.

Ainoa asia mitä herkkyys vaatii, on se, että itse oppii tunnistamaan sen itsessään ja elämään täyttä elämää arvostaen ja hyväksyen kaikkea sitä hyvää mitä se tuo mukanaan.

Oman herkkyyden tunnistaminen

Keväällä 2017 voimani olivat totaalisesti loppu. Vaikka olin menestynyt urallani ja pidetty henkilö, en koskaan tuntenut itseäni sellaiseksi. Olen vasta jälkeen päin ymmärtänyt, että maksoin tästä kaikesta koko ajan liikaa hintaa, kun jouduin silloisessa työssäni jatkuvasti työskentelemään omien arvojeni vastaisesti.

En jaksanut enää pitää yllä sosiaalisia kontaktejani ja lopulta myös perhe kärsi. Lopulta sairastuin vakavaan uupumukseen ja jäin pitkälle sairauslomalle.

Jossain vaiheessa uupumuksesta toipuessani ja vastauksia romahtamiseeni etsiessäni löysin netin syövereistä HSP artikkelin, mutten oikein tunnistanut tätä luonteenpiirrettä itsestäni. Nyt ymmärrän sen johtuneen siitä, etten silloin ollut minkäänlaisessa yhteydessä omiin tunteisiini.

Kerta toisensa jälkeen huomasin kuitenkin etsiväni lisää tietoa tästä luonteenpiirteestä.

Samaan aikaan kävin läpi siihenastista elämääni ja sitä, miten olen asioita kokenut. Kun kaikki tukahdutut tunteet pääsivät valloilleen en ensin uskonut selviäväni niistä. Ne vyöryivät ylitseni sellaisella voimalla, että olotila meni takapakkia oikein kunnolla.

Sain kuitenkin pikkuhiljaa kontrollin elämääni ja opettelin hyväksymään menneisyyteni. Sain myös aloittaa tutustumisen herkkään minääni.

 Nämä ajat olivat itselleni monella tapaa opettavaisia. Ensin kipuilin itseni kanssa, kun olin liian kauan tukahduttanut omia tunteitani. Romahtamiseni jälkeenkin käytin todella paljon energiaa siihen, että yritin saada tunteeni ”kuriin”. Ei onnistunut enää.

Oivalluksesta itsetuntemukseen

Kun sitten luin Suvi Bowellanin kirjan Ihana Herkkyys ymmärsin, että useimmat siihenastiset huonommuudentunteet johtuivat siitä, että olin herkkä, ei siitä, että olisin muita huonompi.

Kun nyt ajattelen taakse päin, hymy nousee väkisinkin huulilleni, kuinka rikasta elämää olenkaan tietämättäni elänyt ja edelleen elän.

Kaikki se, mitä aikaisemmin koin negatiiviseksi, kuten asioiden jatkuva analysointi, suuret tunteet, asioiden aistiminen, intuitiivisuus ja toisten henkilöiden tunteiden tunteminen, ovat nykyään minulle positiivisia asioita.

Tie ei kuitenkaan ole ollut helppokulkuinen, olen kompastellut ja ajautunut monet kerrat pois uudelta polultani takaisin siihen, mitä aikaisemmin kuljin. Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin noussut ylös ja pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin ei merkitse mitään, kuinka monta kertaa kaadut, vaan se kuinka monta kertaa nouset. Haastetta arkeen toi etenkin tutustuminen kaikkeen siihen, mitä olin vuosikymmeniä itsessäni ja itseltänikin piilotellut. Jouduin opettelemaan armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan ja poistamaan sanan ”minun pitää” sanakirjastani.

Olen myös joutunut opettelemaan lepäämään, siis todellakin opetellut lepäämään. Aikaisemmin olin koko ajan liikkeessä ja touhusin, minkä kerkesin. Silloisten uskomusteni mukaan ihminen oli laiska, jos ei ollut tuottelias.

Nyt ymmärrän, että olin jatkuvasti ylivirittyneessä tilassa ja myönnän, että toisinaan huomaan edelleen joutuvani tähän niin tyypilliseen herkän kuoppaan.

Herkän ihmisen onkin oltava tarkkana omiin tuntemuksiinsa. Kun huomaa taas jälleen kerran olevansa ylivirittynyt ja vauhti vain kiihtyy, sitä onkin useimmiten itse asiassa väsynyt ja tarvitsee omaa aikaa ja lepoa.

Aina ei toki tarvitse käpertyä peiton alle ja nukkua, vaan tärkeintä on löytää itselleen toimivia tapoja.

Itse lähden useimmiten luonnon keskelle kävelylle. Olen myös löytänyt ihanan Yin joogan, joka ainakin minulle on auttanut ylivirittäytymisen purkamiseen. Olen saanut apua myös meditaation ja mindfulness harjoitusten kautta.

Suuri oivallus on myös ollut se, että tarvitsen aikaa itselleni. Tarvitsen hetkiä, jolloin saan olla aivan yksin omassa rauhassa. Silloin saan ladattua akkuni parhaiten.

Olen riittävä ja oikeanlainen

Parasta oman herkkyyden tunnistamisessa on ollut minulle se, että olen vihdoin voinut hyväksyä itseni juuri sellaisena, kuin olen.

En aikaisemminkaan pyydellyt anteeksi olemassaoloani, mutta sisimmässä pelkäsin, että muut huomaavat ”heikkouteni” ja tämän vuoksi olenkin aivan pienestä pitäen ollut oikea kameleontti ihmissuhteissani.

Pakkopysähdykseni vuoksi sain mahdollisuuden tutustua itseeni uudelleen ja pääsin purkamaan omia uskomuksia siitä, miten kuuluisi olla. Koska uskomuksiahan ne ovat ja usein vielä jonkun toisen määritelmiä siitä, millainen ihminen on ns. hyväksyttävä.

Näiden ulkoisten määritelmien mukaisesti yritinkin elää, ennen kuin ymmärsin ettei minun tarvitse.

En tiedä mitään niin vapauttavaa tunnetta, kuin sen, että ymmärtää, ettei tarvitse riittää kenellekään muulle. Tärkeintä on, että riität itsellesi, hyväksyt itsesi sellaisena, kuin olet, etkä yritä esittää mitään, mitä et ole.

Sain tämän oivalluksen myötä oppia arvostamaan ja rakastamaan omia ”heikkouksiani”, niitä, joita tänä päivänä kutsun vahvuuksiksi. Se, että tunnen paljon ja herkästi, ei ole huono vaan ainoastaan hyvä asia.

Tänä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Osaan useimmiten kuunnella itseäni ja levätä silloin, kun keho ja mieli sitä tarvitsee. Olen ylpeä herkkyydestäni ja kaikesta siitä, mitä se tuo elämääni. Koska ilman herkkyyttäni minä en olisi minä.